Myös Sofi Oksasen perheessä pakolaiseksi lähti suvun nuori mies – tämän takia lähtijät ovat yleensä nuoria miehiä | Pakolaisuus


Isovanhempieni perheestä vain yksi nuori mies pakeni Virosta länteen toisen maailmansodan aikana. Hän oli juuri täyttänyt 18 vuotta. Monet saattavat äkkiseltään ihmetellä, miksi juuri hän pakeni eikä pakomatkalle lähtenyt joku muu perheestä.

Tämä sama kysymys on esitetty Suomessa tuon tuostakin – etenkin sen jälkeen, kun uusi pakolaiskriisi moninkertaisti myös Suomesta turvaa hakeneiden pakolaisten määrän. Miksi tänne tulee niin paljon nuoria miehiä ja niin vähän naisia ja lapsia?

Tämä nuori poika jäi ainoaksi Virosta sotaa paenneeksi sukulaisekseni, koska suvullani ei ollut yksinkertaisesti tarpeeksi rahaa järjestää muille perheenjäsenille pakomatkaa. Pakeneminen vaati paksun rahatukun – aivan kuten tänäkin päivänä. Jos rahaa ei ole riittävästi, perhe yleensä päätyy siihen, että pakomatkalle lähetetään juuri nuoret miehet tai pojat. Näin toimitaan, koska nuorten miesten tai poikien maahan jääminen merkitsisi sitä, että heidät pakotettaisiin liittymään armeijaan, vihollisen armeijaan.

Kansainvälisen lain mukaan miehittäjäjoukot eivät saa rekrytoida joukkoihinsa paikallisia asukkaita, mutta harva noudattaa näitä sääntöjä sodan aikana. Toisen maailmansodan aikaan Viro oli kahdesti neuvostojoukkojen ja kerran saksalaisten miehittämä. Molemmat halusivat virolaisten nuorten miesten liittyvän omaan armeijaansa.

Sukuni nuoren miehen äiti keräsi kaiken minkä käsiinsä sai, jotta pystyi lähettämään poikansa pois Virosta, sillä kertaa pakoon Saksan armeijaa.

Isoäitini olisi itsekin halunnut paeta Virosta, mutta käytännössä hänellä ei ollut siihen mitään mahdollisuutta. Hänen miehensä, isoisäni, piileskeli metsissä liityttyään metsäveljiin. Isoisäni ei halunnut jättää kotimaataan, puhumattakaan, että hän olisi vetänyt ylleen vihollisarmeijan univormun. Isoäitini ei varsinaisesti kieriskellyt rahassa, hänellä oli pieniä lapsia ja kaiken lisäksi häntä pelotti ajatus paeta meren yli kiikkerällä veneellä.

Nuori mies onnistui kuitenkin pakenemaan Virosta ja pääsi ensimmäiseksi Suomeen, jossa hän näki nimensä Rautatieasemalle esille pantuun viralliseen tiedonantoon. Siihen oli listattu sellaisten etsintäkuulutettujen virolaisten nimiä, joiden epäiltiin pakoilevan asevelvollisuutta.

Nuori virolaismies päätti lähteä saman tien Ruotsiin. Matkalla laiva upposi, mutta hän pelastautui rantaan puunkappaletta kellukkeena käyttäen. Hän ei tiennyt, oliko kukaan muu pelastunut. Nuoret miehet selviävät yleensä paremmin haaksirikosta kuin naiset, lapset tai vanhukset.

Hän ei kuitenkaan jäänyt Ruotsiin, koska maa oli hänen mielestään liian lähellä Neuvostoliittoa. Tuohon aikaan ei voinut tietää, kuinka pitkälle vihollisarmeija etenisi ja joutuisiko Ruotsikin sotaan. Niin hän suuntasi kohti Yhdysvaltoja. Hän ei uskaltanut paljastaa kenellekään Viroon jääneelle sukulaiselle, että oli ylipäänsä elossa. Tämä hiljaisuus katkesi vasta 1960-luvulla, kun hän lähetti kirjeen äidilleen, joka meni kirjeen saadessaan onnesta sekaisin.

Mies alkoi lähettää sifonkihuiveja äidilleen. Ne mahtuivat näppärästi kirjekuoreen, koska olivat niin ohuita. Neuvostoliitossa näitä muodikkaita huiveja oli vaikeaa saada käsiinsä, joten äiti myi niitä hyvään hintaan. Raha tulikin tarpeeseen, sillä hän ei saanut Neuvostoliitossa kunnollista työpaikkaa, koska oli väärästä perheestä ja baptisti.

Siihen aikaan ei ollut puhettakaan perheiden yhdistämisestä. Neuvostoliitto ei olisi hyväksynyt sellaista. Pakolaiset tiesivät jo lähtiessään, etteivät todennäköisesti näkisi perheenjäseniään enää koskaan, eivätkä monet nähneetkään. Perheet hajosivat ympäri maailman. Suuria siirtolaisyhteisöjä syntyi Ruotsiin, Australiaan, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.

Jokaisessa virolaisesta suvusta löytyy joku, joka on paennut länteen. Ja joku, joka on karkotettu Siperiaan. Pako länteen ja karkotus Siperian leireille ovat saman kolikon kaksi puolta. Molemmat merkitsivät oman kodin, maan ja rakkaiden ihmisten jättämistä. Kukaan ei lähtenyt huvikseen tai silkasta seikkailunhalusta. He lähtivät, koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Suurin osa virolaisten pakolaisyhteisöistä ulkomailla piti velvollisuutenaan ylläpitää virolaista kulttuuria. Virolaiset – kuten kaikki maailman pakolaiset – toivoivat lapsistaan lääkäreitä tai lakimiehiä, jotta näillä olisi hyödyllinen ammatti. Siitä olisi hyötyä, kun itsenäisyys taas koittaisi ja olisi aika jälleenrakentaa maata. Samaan aikaan kukaan näiden yhteisöjen ulkopuolella ei uskonut, että Baltian maat saisivat itsenäisyytensä takaisin ja Neuvostoliitto romahtaisi.

Tällä hetkellä maailman kriisialueilta paenneet ovat niitä, jotka todennäköisesti jälleenrakentavat kotimaansa uudelleen jonakin päivänä – aivan kuten virolaispakolaisten jälkeläiset tekivät osansa sen jälkeen, kun Viro oli saanut itsenäisyytensä takaisin.

Diktatuurit eivät koskaan elä ikuisesti, vaikka ne pyrkivät toista vakuuttamaan.

Kaikki virolaiset tietävät sydämessään, miltä tuntuu pakon edessä jättää kotinsa ja maansa. Tunne on sama kuin muilla diasporassa elävillä kansoilla.

Siksi uutiset Syyrian tai Ukrainan pakolaisista menevät syvälle ihon alle. Itse koen tuskaa huomatessani, miten vähän ihmiset muistavat omasta menneisyydestämme. Se on ainoa selitys sille vihalle, äärioikeiston nousulle ja populistisille argumenteille, joihin useat ihmiset uskovat, vaikka ne eivät ole totta.

Emme elä suinkaan kaikkien aikojen pahimman pakolaiskriisin aikaa. Vain kuusi prosenttia maailman pakolaisista pyrkii Eurooppaan. Kannattaa ottaa huomioon lähihistoriamme: Venäjän vallankumousten jälkeen kaiken kaikkiaan 1,4 miljoonaa ihmistä tuli Eurooppaan. Toisen maailmansodan jälkeen 65–70 miljoonaa ihmistä menetti kotinsa, ja Balkanin sodat pakottivat 2,3 miljoonan ihmisen jättämään kotinsa.

Jopa Suomi, joka on tunnettu pienistä ulkomaalaismääristään, on ottanut paljon pakolaisia vastaan. Suomi oli suosittu kauttakulkumaa 1920- ja 1930-luvuilla. Silloin Suomessa oli enemmän pakolaisia kuin missään muussa pohjoismaassa. Heistä suurin osa olisi saattanut jäädä Suomeen, ellei taloudellinen lama olisi iskenyt juuri silloin.

Kun toinen maailmansota alkoi, Suomesta tuli kauttakulkumaa virolaisille pakolaisille. He pelkäsivät luovutusta Neuvostoliittoon – jopa Ruotsi luovutti virolaisia Neuvostoliitolle, joten pelko ei ollut aiheeton. Ruotsalaiset kärsivät edelleen huonosta omatunnosta, ja ovat pahoitelleet tekemiään luovutuksia vasta viime vuosina.

Suomessa jouduimme kohtaamaan synkän historian jo 1990-luvulla, jolloin silloinen presidentti Mauno Koivisto antoi julkisesti virkamiespäätöksen synnyttäneen lausunnon, jossa hän korosti, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää paluumuuttajina. He olivat tulleet Suomeen maan sisäisinä pakolaisina, mutta Moskovan aseleposopimuksen jälkeen 1944 heidät luovutettiin Neuvostoliittoon eikä heidän kohtalonsa ollut ruusuinen: he eivät saaneet palata koteihinsa.

Neuvostoliiton viranomaiset pitivät Suomen-inkeriläisiä epäluotettavina ja hajasijoittivat heidät eri puolille Neuvostoliittoa. Olen varma, että kansainvälisesti Neuvostoliittoa pidettiin maana, johon on turvallista palata – aivan kuten Maahanmuuttovirasto Migri ajattelee nyt, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saavat voivat palata turvallisesti kotimaahansa, jos he valitsevat toisen kaupungin, jossa asua, eivätkä palaa sinne, missä heitä vainottiin.

Tällainen päätös voi syntyä vain demokraattisessa valtiossa. Epädemokraattinen valtio ei tällaista logiikkaa noudata.

Tulevat sukupolvet eivät tule ymmärtämään, miksi suhtaudumme pakolaisiin ja heidän hätäänsä näin.

Olen kirjoittanut virolaisten diasporasta, kansanmurhasta, pakolaisista ja pakkosiirroista. Kirjailijat kirjoittavat tulevaisuudessa näistä samoista teemoista, mutta heidän tekstinsä pohjaa meidän omaan aikaamme.

Historian tapahtumista huolimatta kukaan Suomessa ei määritellyt Suomea siirtolaisten kohdemaaksi ennen kuin vasta 1990-luvulla. Suomessa ei ole liioin käyty julkista keskustelua rasismista ennen 1990-lukua.

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen kansallinen tehtävä oli yhdistää kansakunta. Se sai Suomen elämään valheessa. Suomalaisilla on aina ollut pakolaisia keskuudessaan, mutta olemme teeskennelleet, että näin ei ole. Meillä on myös ollut 400 000 maansisäistä pakolaista Karjalasta, jonka menetimme Neuvostoliitolle. Olemme aina kutsuneet heitä evakoiksi emmekä maan sisäisiksi pakolaisiksi, mikä on loukannut heistä osaa syvästi, sillä he eivät jättäneet kotia suinkaan omasta tahdostaan.

Kun uusi pakolaiskriisi alkoi kumuloitua, keskustelu myös omista maan sisäisistä pakolaista kuumeni. Monet sisäiset pakolaiset ja heidän jälkeläisensä tuntevat suurta myötätuntoa uusia pakolaisia kohtaan, mutta osaa näiden kahden ilmiön välinen rinnastus loukkaa. Rinnastusta kavahtavien mielestä tilanne on nyt täysin toinen kuin sodan päättyessä. Pakolaisstatusta pidetään loukkauksena, jonakin, jota pitää hävetä. Samalla myös vanhat haavat revitään taas auki.

Evakkojen piti paeta, muuta vaihtoehtoa ei ollut. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan ottaneet heitä avosylin vastaan. Heitä haukuttiin venäläisiksi ja vääräuskoisiksi koiriksi, koska monet heistä olivat ortodokseja. Suomi oli silloin, kuten on yhä edelleen, vahvasti luterilainen maa. Huomionarvoista on, että ortodoksien tulo Suomeen ei tehnyt Suomesta suinkaan ortodoksista maata.

Siksi onkin niin outoa, että monet suomalaiset pelkäävät tällä hetkellä sitä, että islamilaisuus valtaa Suomen, koska Suomeen on tullut muslimipakolaisia. Viron miehitti ateistinen suurvalta, mutta se ei tehnyt Virosta ateistista maata, eikä liioin ortodoksista, vaikka moni maahan tunkeutuneista venäläisistä oli ortodokseja. Venäläisten määrä oli paljon isompi kuin muslimipakolaisten Suomessa. Esimerkiksi Tallinnan väkiluku kaksinkertaistui muutamassa vuodessa.

Virossa ylikuumentuneilla pakolaiskeskusteluilla on toisenlainen tausta. Neuvostoliiton miehitettyä maan virolaisten oli käytävä läpi raskaat venäläistämisen vuodet. Kun miehitys alkoi, sadattuhannet venäläiset tulivat miljoonan asukkaan maahan, jolloin jo pelkästään heidän asuttamisensa oli hankalaa. Venäläisistä tuli a-luokan kansalaisia ja virolaisista taas b-luokan kansalaisia.

Samaan aikaan neuvostopropaganda julisti, että kaikki ihmisten olivat tasa-arvoisia. Muistan vielä, miten taksinkuljettajat, joista suurin osa oli venäläisiä, eivät ottaneet viroa puhuvaa asiakasta kyytiinsä. He olivat kuin eivät huomaisikaan heitä. Niin tekivät myös myyjät – ja suurin osa kauppojen henkilökunnasta oli venäläistä. Työ kaupanmyyjänä oli erittäin etuoikeutettua maassa, jossa on pulaa kaikesta.

Se oli selvästi rasismia, mutta ei sitä kutsuttu suinkaan siksi, koska virallisesti rasismia ei Neuvostoliitossa ollut. Jos sanaa rasismi käytettiin neuvostokielenkäytössä, se oli varattu Yhdysvaltojen ja muiden kapitalistimaiden haukkumiseen – rasismia pidettiin kapitalismin ongelmana. Siksi puhe rasismista niin kuin me lännessä sen ymmärrämme on Virossa vasta alkanut eikä ole vielä edennyt kovin pitkälle.

Yhteinen muisti siirtolaisuudesta on Virossa ja muissa Itä-Euroopan maissa täysin erilainen kuin länsimaissa. Näillä alueilla ihmiset ovat tottuneet vain yhdenlaisiin siirtolaisiin, miehittäjiin. Haluttomuus ottaa vastaan uusia pakolaisia perustuu historiaan, talouteen ja siihen, että ketään ei oikeastaan kiinnosta se vaino, jota paikalliset kokivat miehityksen aikana.

Siksi läntinen puhe ihmisoikeuksista kuulostaa itäeurooppalaisin korvin hyvin tekopyhältä. Kysymys kuuluukin: kuinka tekopyhästi katsomme silmiin seuraavaa sukupolvea omissa maissamme ja Lähi-idässä? Kysyykö seuraava sukupolvi meiltä samoja kysymyksiä kuin me kysymme Hitleristä ja holokaustista – miten saatoitte antaa sen tapahtua – ja onko tämä se, mistä haluamme meidät muistettavan?

Kun tuleva sukupolvi kysyy näitä kysymyksiä, he kohtaavat saman ongelman kuin me nyt esimerkiksi Itä-Euroopassa – on hyvin vaikeaa saada ihmiset uskomaan tasa-arvoon ja vaikkapa naisten oikeuksiin. Neuvostoliitto tahrasi nuo sanat propagandalla ja aivopesulla, mutta se ei ole ainoa syy. Emme vaatineet neuvostoliittolaisilta samaa kuin muilta. Poliittisista syistä emme välittäneet keskitysleireistä Neuvostoliitossa. Annoimme asian olla.

Miksi he siis luottaisivat meidän puheeseemme ihmisoikeuksista?

Tässä ajassa on vain yksi ero menneeseen: vapaasti virtaavan tiedon ja uutisten ansiosta emme voi teeskennellä, että emme olisi tienneet.

Sofi Oksasen englanniksi kirjottaman esseen on suomentanut Hanna Mahlamäki.

Oikaisu 25.9. klo 11:40 ja 26.9. kello 9.40: Sofi Oksanen piti puheen Stavangerin ihmisoikeuseminaarissa eikä Göteborgin kirjamessuilla, kuten alaotsikossa alun perin virheellisesti väitettiin. Lisäksi tekstissä väitettiin Oksasen sanoneen, että ”Siirtolaisten uskonto ei ole ennenkään ottanut valtauskonnon asemaa”. Siteeraus oli väärä, eikä Oksanen sanonut niin.

Ralph Orlowski / Reuters

Sofi Oksanen esiintyy myös tänään päättyvillä Göteborgin kirjamessuilla.